Suomen alkuperäinen turkisriistalajisto on monipuolinen ja tarjonnut aikoinaan metsästäjille turkiksia, niin asusteiksi kuin myös kappatavaraksi. Suurpetojemme lisäksi meillä ovat olleet arvokkaat kotoiset pienpedot, kettu, näätä, hilleri, vesikko ja saukko, puhumattakaan varsinaisista turkisseteleistä, oravannahoista.

Suomalaiseen alkuperäislajistoon on kuulunut myös euroopanmajava, joka metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuton partaalle. Virhettä yritettiin korvata tuomalla Pohjois-Amerikasta majavaa täydennykseksi. Istutuksen jälkeen tajuttiin, että kysymyksessä olikin aivan eri laji kuin alkuperäinen lättähäntämme. Onneksi euroopanmajavaa vielä löytyi ja rauhoituspäätöksin laji on saatu säilymään. Kanadanmajava on ominut Suomen itselleen ja valloittanut suurimman osan valtakuntaa sekä luonut etäispesäkkeitä itärajan taaksekin.

Täällä turkismetsästäjien perinteisessä valtakunnassa on ihannoitu karvaisten otuksien perään. Pohjois-Amerikasta tuotiin Suomeen aikoinaan toinen vesieläin, piisami. Muutamia vuosikymmeniä sitten tämä siimahäntä oli monille arvokas eläin, jonka pyynnillä kevätjäillä tienattiin sievoiset taskurahat. Piisami teki myös vahinkoa, syömällä vesikasvustot kalojen kutupaikoilta ja vesilintujen elinympäristöistä. Nyt tämän eläimen turkiksella ei ole enää arvoa. Ilmeisesti metsästyksen puute ja runsastunut minkkikanta ovat vieneet myös kannat pohjalukemiin. 

Pohjois-Amerikasta on lähtöisin ehkä kaikista pahin siirtolaisemme, alkujaan tarhaeläimeksi tuotu minkki. Noin kuusikymmentä vuotta sitten lajista haluttiin maahamme jopa metsästettävä eläin, istuttamalla muutamia petoja erämaapuron reunamalle. Onneksi tämä ei onnistunut, sillä alue oli erähenkisen metsästäjän pyyntialuetta ja kaikkien istukkaiden taljat myytiin seuraavana talvena lähikaupungin markkinoilla. Tarhakarkureista muodostui kumminkin koko maahan vähitellen pysyvä ja elinvoimainen luonnonkanta. Ilman metsästäjien aktiivista pyyntiä minkin tekemä tuho olisi kaikille luonnon pienasukkaille kohtalokas.

Entäpä lystikkäältä lyllertäjältä näyttävä supikoira? Ensimmäinen kosketus tähän Aasiasta kotoisin olevaan lajiin saatiin Suomessa sota-aikaan, jolloin ihmeteltiin alasammuttujen venäläisten lentokoneiden ohjaajien rukkasia. Ne olivat pehmyttä turkista ja tuntuivat lämpimiltä. Turkiksen alkuperäislaji selvisi supikoiran alettua valloittaa idästä maatamme. Ensimmäinen julkisuuteen tullut supikoira saatiin saaliiksi 1940-luvun lopulla Keski-Suomessa. Tuolloin tunnettu riistatietäjä kirjoitti eräässä eräalan julkaisussa: ”saisipa tämä hieno turkiseläin asettua maahamme ja lisääntyä metsästettäväksi kannaksi”. Hän lienee liittänyt toiveensa iltarukoukseen, joka on kuultu korkeammalla taholla, sillä supikoirasta ei ole muodostunut pelkästään metsästettävä kanta, vaan maanlaajuinen vahinkoeläin.

Vierasmaalaiset turkiseläimet, onko niistä haittaa vai hyötyä? Piisamin ja kanadanmajavan kohdalla mielipiteet jakaantuvat puolesta ja vastaan. Ehkäpä 100 vuotta sitten suomalainen metsästäjä olisi moisesta turkiksien määrästä ollut riemuissaan. Vielä jokunen vuosikymmen sitten supikoiran ja minkin villiturkikset olivat arvossaan, mutta nykyään niitä ei juuri kaupaksi mene.

Kaksi ei toivottua tulokasta, minkki ja supikoira saavat varauksettomat vastustuksen. Minkkikanta jatkaa tuhoisaa voittokulkuaan, vain tehokas pyynti voi hillitä kannan kasvua. Linnunpesärosvon maineessa olevan supikoiran lisääntymisen hillitsemiseksi tehdään nyt jopa pohjoismaista yhteistyötä. Molemmat pedot ovat tulleet meille jäädäkseen, pois niitä ei saada. Tämä on valitettava tosiasia.