Elettiin talvisotaa edeltäviä vuosia. Innokkaana erämiehenä tunnetun Antin kotipaikka sijaitsi Salmin pitäjässä lähellä Venäjän rajaa. Naapurimaan puolelle ei ollut eksymistä, sillä jokunen sinne erehtynyt oli jäänyt pysyvästi palaamatta. Läheinen erämaa oli erinomainen riista-aitta pienriistan osalta, mutta näillä saloilla asustelivat myös suurpedot, karhu, susi, ilves ja ahma. Varsinkin suurpedot olivat tavoiteltuja saaliseläimiä, sillä niiden turkit olivat parhaimmillaan arvostettua kauppatavaraa.
Oli helmikuu. Antti oli käymässä kirkonkylällä. Menomatka taittui hiihtäen, kiväärikin oli mukana, jos vaikka ilveksen yhyttäisi. Paluumatkalle kelpasi naapurin tarjoama hevoskyyti. Kuulumisia jutellessa matka taittui ja lähestyttiin kotikylää. Äkkiä hevonen valpastui ja kävi selvästi levottomaksi. Ori aisti jotakin outoa. Samassa tien poikki vilahti suuri hallava eläin.
Se oli susi!
Oli osittain hankikanto ja pitkillä eräsuksilla hiihtäjää upotti vain hiukan, mutta sutta tuntuvasti enemmän. Niinpä Antti sipaisi sukset jalkaan ja pyssyn selkään. Alkoi suden hiihto. Peto oli paennut vahdilla, mutta upottava lumi alkoi tehdä tehtävänsä. Parin kilometrin jälkeen hukka ilmestyi Antin näkösälle, vilahdellen puiden lomassa.
Metsästäjä lisäsi vauhtia ja susi ilmestyi entistä useammin näkösällä. Edessä oli aukeampaa maastoa ja siinä Antti arveli pääsevänsä ampumaan. Nyt kaikki peliin ja metsästäjä pinnisti suksilla valtaisaan vauhtiin. Pian susi olikin ampumahollilla. Mies tempaisi pyssyn selästään, ojentaen piipun kohti petoa.
Mutta laukausta ei kuulunut. Hengästyneen miehen pumppu löi niin kovan vapinan käsiin, ettei tähtäin asettunut saaliin kohdalle. Saalis ehti kadota metsän kätköihin.
Suden ajo jatkui kilometri toisensa jälkeen ja tunti tunnin jälkeen. Välillä hukka näyttäytyi, mutta eihän siihen ehtinyt ampua. Valtaisa jano ja väsymys alkoi vaivata ilman eväitä ollutta erämiestä. Metsäreppu varusteinen oli unohtunut naapurin rekeen. Kaiken lisäksi alkoi iltakin hämärtyä. Olisi aika kääntyä kotia kohti. Mutta missä koti olikaan? Antti huomasi olevansa eksyksissä. Hän hiihteli lähimmän mäen päälle, josko sieltä saisi suunnan kohti kotikylää?
Kuinka ollakaan, sieltähän puiden lomasta pilkotti pienoinen valon tuike. Siellä asuisi ihmisiä ja sieltä saisi vettä janoonsa. Pian pimenevässä illassa erottui talo, toinenkin ja kokonainen kylä. Oudolta näytti, mutta hämärä oli tehnyt ennenkin kepposia, muuttaen tututkin tienoot kummajaiseksi. Antti suunnisti kohti lähintä taloa.
Riisuttuaan sukset jalastaan, hän pysähtyi oven taakse kuuntelemaan. Sisältä kuului puhetta, mutta mitä kieltä? Siellähän puhuttiin venäjää! Oven koputtamiseen valmiina ollut käsi sai äkkiä toisen suunnan. Antille valkeni oitis olinpaikka: minähän olen Venäjällä! Nyt oli päästävä nopeasti pois!
Antti sipaisi sukset jalkaan ja kiirehti metsän suojaa. Vanhastaan hän tiesi venäläisen kylän sijainnin. Matkaa kotiin oli peninkulman verran. Kylän takaa taivaankannelle hiljalleen kipuava kuunsirppi antoi suuntaa, sen oli jäätävä selän taakse.
Aamuyöllä Antin kotitalossa herättiin koiran tervehdyshaukahteluun ja eteisestä kuuluvaan ruminaan. Sisään hoiperteli uupunut mies pyssy selässään, tuupertuen ovensuupenkille istualleen. Ääni kähisten hän soperteli: -Vettä, antakaa vettä. |