Se oli komea punainen kotimaisen traktorimerkin mainoshattu. Hirviherra Matias piteli hattua korkealla ja kierrätti sitä punanuttuisen metsästäjärivistön edessä, josta itse kukin nosti passipaikkaa osoittavan arpanumeron. Hattu pysähtyi Jussin kohdalle, josta hän kaivoi arpalipun.
Numeron nähtyään Jussi tukahdutti jo huulilleen nousseen kirouksen. Passipaikan numero oli 17. Se oli takapassi josta koskaan ei ollut ammuttu yhtään hirveä. Jos miehistä oli pulaa, niin yleensä se jätettiin tyhjäksi, mutta oli täysi vahvuus ja takapassiinkin laitettiin mies. Eniten Jussi jurppi se, että arpa antoi tänä syksynä jo kolmannen kerran tämän mitättömän passin. Kuuliaisena miehenä hän kokosi varusteensa ja matkasi asentopaikalleen.
Takapassissa oli rauhallista. Oli aikaa keskittyä luonnon tarkkailuun. Mielenkiinnolla hän katseli tiaisten kisailua läheisessä pajupensaassa. Mitäpä tässä hirvettömässä takapassissa muutakaan. Sitten se alkoi. Hirvihaukku kajahti käyntiin reippaan puolenkilometrin päässä. Siirtyvänä se hiljakseen liikkui kohti pääpassia, tietenkin Jussista poispäin. Pitihän se arvata. Viimein haukku lakkasi kuulumasta, se painui mäen taakse Revonpuron notkoon.
Ajatuksissaan tunnin reppujakkaralla istunut mies valpastui. Jotakin outoa rapsetta kuului etumaastosta. Siellä liikkui jotakin, mutta mikä se oli? Jotakin harmaata vilahteli sakeassa taimikossa. Sehän oli hirvi, uros ja iso sellainen. Elikko lähestyi hiljalleen passipaikka, pysähdelleen välillä syömään pihlajan latvuksia. Matkan suhteen hirvi olisi ollut jo kotvan hollilla, mutta risukon seasta ei löytynyt riittävää aukkoa, josta luodin olisi voinut laittaa sarvipään kylkeen.
Hirvi lähestyi lähestymistään, ollen jo haulikkohollin päässä. Pari metriä vielä niin se tapaisi kohtalonsa. Mutta mitäpä hirvi tekikään? Se painautui makuulle juuri ennen sopivaa ampumalinjaa ja eteen jäi harmittavasti pari kuusentarria. Valtaisa sarvikruunu vilkkui kuusen oksien seasta.
Mikäpä nyt neuvoksi? Varovasti Jussi laski valmiusasennossa olleen aseen polvien päälle. Jos hirvi aistii metsästäjän, niin se pakenee luonnollisesti tulosuuntaansa ampumattomaan ryteikköön. Piti vain odottaa ja toivoa, ettei tuuli pyöräytä ihmishajua hirven nenään. Hirven havaitessaan mies oli napsauttanut kännykän ja vhf –puhelimen kiinni. Odotus jatkui hiljaisuudessa. Kaukaa pääpassin suunnasta kuului laukaus, siellä varmaan kaadettiin koiran haukussa ollut hirvi.
Näin olikin, siellä kaatui hirvi. Tappisarvi vedettiin peräkärriin ja matkattiin lahtivajalle. Makkaranpaistotulilla huomattiin Jussin puuttuvan. Ei mies vastannut kumpaakaan puhelimeen, joten huolestunut jahtipäällikkö määräsi Santun etsintäpartioon.
Siellähän Jussi istui ja hirvi makasi. Jussi tiesi hirven, mutta hirvi oli miehestä tietämätön. Syrjäsilmällä kelloa katsellut jahtimies totesi jo kolmannen tunnin hermopelissä täyttyneen. Äkkiä hirvi valpastui, korvat nousivat koholle ja pää kääntyi suuntaan josta metsästäjä oli tullut. Jussikin oli kuulevinaan jotakin. Äkkiä elikko kimposi jaloilleen ja astui pari askelta kohti Jussia. Se riitti, kaularankaan osunut laukaus kaatoi mahtisonnin ketoon.
Hirven makuulta karkottanut Santtu rymisteli paikalle sopivasti ihmettelemään maassa makaavaa hirvisonnia. Piikkejä sarvikruunussa oli passipaikan numeron verran. Seitsemäntoista ei ollut enää epäonnen takapassi. |