Vapun vietosta oli kulunut pari päivää. Peräkorven salomailla ei juhlapyhät tai viikonpäivät vaikuttaneet rutiineihin. Siellä vietettiin vaistojen ohjailemaa elämää. Idän taivaanrannan valokajo enteili päivän tuloa. Metsojen soidintantereen mahtimännyn vankalla oksalla istui vanha valtakukko. Aamu valkeus valtasi nopeasti tilaa pimeydeltä. Normaalisti metsokukko olisi jo komeilemassa omalla reviirillään, mutta nyt jokin pidätteli sitä ja sen muita kilpakumppaneita. Viereisen kumpareen männystä kuului, varottavat kotkotukset. Maassa metsojen hajujälkiä tutkiskeli jo parhaan talviturkkinsa menettänyt takkukarvainen kettu, joka oli joskus päässyt yllättämään lemmen hurmiossa sokeana laulaneen metsokukon.
Havaittuaan saalistuksen turhaksi kettu häipyi. Tovin kuluttua ensimmäinen metsokukko laskeutui maahan, kohta toinen ja kolmas. Ennen pitkää soidinalueen kaikki seitsemän mustaa lintua tarkastelivat omaa areenaansa. Tyypilliset naputukset ja hiomaäänet alkoivat kuulua kaikilta tahoilta.
Soidinalueen valtakukko vahti tiukasti omaa tonttiaan, jossa se oli pitänyt valtaa jo vuosikaudet. Haastajia oli ollut, mutta ei kuninkaan voittanutta. Samalla korven harvapuustoiselle metsäkuviolle tulisivat koppelot tänäkin keväänä, eikä siihen menisi enää kauan. Soidinalueella valtaa pitävä homenokka oli siittänyt suuren määrän alueen metsokannasta. Toisten kukkojen joukossa oli varmaan sen poikia, jotka havittelivat alueen herruutta isältään. Mene ja tiedä, sillä koppelot saattavat vaihtaa keväisin myös tutulta soidinalueelta toiselle.
Rinta rottingilla ja pyrstö komeasti viuhkalla valtakukko kiersi siipiä maassa viistättäen alueensa reunaa. Rajanaapurina sillä oli kolme kukkoa, kaksi vanhaa ja yksi nousukas, jotka kaikki mielivät lemmenleikkeihin, mutta aina vain vanha herra oli pintansa pitänyt. Kaksi vanhaa kukkoa väistyi nytkin sovinnolla kauemmaksi, mutta kolmas, valtausta aikaisemmin yrittänyt nuorempi nousukas ei nyt perääntynyt. Haastaja syöksyi hurjalla vauhdilla lemmentantereelle, areenalle jonne lähipäivänä naaraat tulisivat.
Valtakukko röyhisti höyheniään, virutti kaulaansa näyttääkseen mahdollisimman suurelta ja mahtavalta. Niin teki haastajakin. Olivatko siinä nyt vastakkain isä ja parhaaseen miehuuskuntoon ehtinyt poika? Tovin kukot mittelivät katsekontaktilla toisiaan, antaisiko toinen taistelutta periksi. Vanhan valtakukon arvovallalle se ei tietenkään sopinut, mutta olisiko haastajasta miestä käymään tuimaan taistoon.
Yhteenotto oli väistämätön tosiasia ja niinpä metsokukot syöksyivät päin toisiaan. Vahvat nokat tavoittelivat säälimättä iskuja vastustajaan ja siipipankot löivät vastakkain valtaisalla voimalla. Höyhenten pölistessä taistelu jatkui tuimana. Normaalikoitoksessa se olisi ollut jo ohi hetkessä heikoimman luovuttaessa. Mutta ei nyt. Tasavahvat linnut iskivät yhteen aina vaan uudestaan ja taas uudestaan.
Viimein aluettaan herkeämättä vahtinut ja monet taistelut kevään aikana käynyt valtakukko alkoi väsyä. Metson pää painui alemmaksi ja haastaja pääsi moukaroimaan sitä armottomilla nokaniskuillaan päähän, kaulaan ja koko vartaloon. Tappionsa tunnustanut vanhus laahautui pois vuosikausia hallitsemaltaan alueelta. Rajan takana oli vastassa toinen haastaja, joka antoi väsyneelle lisää höyhennystä, pakottaen vallasta syöstyn hallitsijan pois soidintantereelta. Kuningas oli vaihtunut.
Yön pimeys oli väistymässä uuden päivän edestä Peräkorvella. Soidinalueen puihin saapuneiden koppeloiden kotkotus ilmoitti vaarasta. Jälleen kettu oli saapunut saalistusmatkalle. Nyt ei turhaan, sillä repolainen löysi tuuheasta kuusentaimikkopuskasta henkitoreissaan kituvan metsokukon. Vallasta syösty metsokukko oli antanut elämän monille jälkeläisilleen, nyt sen oma elämä päättyi ketun juhla-ateriaksi. Sen entisellä valta-alueella oli nyt uusi isäntä. Nuori metsokukko saisi nauttia täysin siemauksin parin päivän päästä alkavista aamunkoiton lemmenleikeistä. Vai saisiko? Uusia haastajia oli tulossa.